Nyt on ollut kiirettä, ei tosin koiralla, mutta emännällä varsin. Kävimme pari viikkoa sitten Kolarissa Porokoirakerhon järjestämässä Poropaimennustapahtumassa. Justusta en vielä uskaltanut testiin laittaa ja sainkin siitä paikanpäällä tiukkaa hölmöys-palautetta. Yritin toki sitten rohkaisun jälkeen peruutuspaikalle vielä, mutta tällä kertaa en Justusta peruutuspaikallekaan saanut. Kipinä kuitenkin iski niin kovasti, että ehkä uskallan  ensi vuonna haaveilla jo testipaikasta. Mikäli siis arpaonni suosii.

Poropaimennuksessa emännän polvella. Kuva: alm

 

Hienoja koiria ohjaajineen näin Kolarissa ja olin kovin ylpeä, ajoittain jopa herkistynyt seuratessani moninaisten ja taitavien lappalaiskoirien työskentelyä aidassa. Karvan pituuteen katsomatta. Muutamia mainitakseni, Justuksen sisko Eidalun Eventiivi, eli Taika, suoritti ohjaajansa Leenan kanssa testin hyväksytysti ja oli selvästi myös fiksu paimen. Taika ei pyrkinyt hajoittamaan tokkaa, vaan kasaamaan sitä, hieno suoritus. Lisäksi riekkukaverimme Villi-Joikhu Super-Hyperi, eli Lumo, ohjaajansa Petran kanssa, suoriutui testistä niinikään hyväksytysti. Paljon oli tuttuja koiria muutenkin mukana ja kaikki olivat hienoilla sijoilla joko kisassa, tai suorittivat testiosuuden hyväksytysti.

Taika liekaporolla.

 

Treenien suhteen on eletty hiljaiseloa, varsinkin hakupuolella. Tottiksessa olemme käyneet ja arkitottista on harjoiteltu joka päivä lenkkien yhteydessä. Täytyy kyllä todeta, että toiminnan puutos ja siivon remmikäytöksen puutos ovat suoraan verrannollisia toisiinsa. Kun toinen puuttuu, puuttuu toinenkin. Tässä tapauksessa siis treenitauko on tehnyt hallaa remmikäytökselle, mutta ei voi mitään, koska käynnissä oleva työelämäharjoittelu vie veronsa emännän jaksamisesta. Eikä meillä ole esimerkiksi menty seinistä läpi, joten kyllä tuo koira suhteellisen tervepäinen taitaa olla.

 

Viime viikonloppuna oli Paimensukuisten Lapinkoirien Katselmus Tuomarinkartanon Vinttikoirakeskuksessa. Justus osallistui ulkomuotoarvosteluun urosten avo 1 luokkaan, eli alle 4-vuotiaiden luokkaan. Ensimmäisellä kierroksella se sai punaisen nauhan ja pääsi jatkokehään, mikä oli minulle jo voitto sinänsä. Toisella kierroksella Justus seisoi nätisti ja tuomari kävi vielä kopeloimassa sitä uudelleen, mutta viiden parhaan joukkoon ei tällä kertaa päästy. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen siihen, että Justus ei räyhännyt kehässä kertaakaan, vaikka ympärillä provosoitiin ihan kunnolla. Toki tämän voisi nähdä myös toimintakyvyn heikkoutena, mutta mielestäni lappalaisuroksilla on ihan riittävästi toimintakykyä räyhäämiseen, joten siivokäytöksinen uros on ihan tervetullut vaihtelu siihen massaan. Ja kyllä Justus muutamalle räyhälle sanoi sanasen ennen kehään menoa, joten ei se ihan lammas kuitenkaan ole.

Arvostelu: Oikeatyyppinen, keskikokoinen. Runko ja raajat, karvapeite oikeanlaatuiset, karvapeite riittävä. Pää oikeanlainen. Luonne oikea. Hieman ylipainoinen. pun.

Tuosta viimeisestä lauseesta vähän hymähdin, mutta onhan toki 18,5 kiloa melkein liikaa lappalaisurokselle . Justus oli liian laiha syksyllä, joten annoin sille rasvaa keskitalvella ja ehkä sille on jäänyt pieni kerros siitä. Kyljet ja ranka tuntuvat käsin selvästi, mutta tuolla oltiin ylipainon suhteen todella tarkkoja. Ja hyvä niin, sillä luusto-ongelmilla ja ylipainolla on selkeä yhteys. Yhteenvetona siis voi sanoa, että Justus on kaikin tavoin oikeanlainen. Ja minulle se maailman paras lappalainen.

Mun pieni sylikoira joululomalla Sastamalassa. Kuva: Pasi Palmu

 

Eilen kävimme Kallion koirakerhon jäsenyyskatselmuksessa ja pääsimme mukaan kilpailuihin tähtäävien toko-ryhmään. Vielä en kyllä menisi vannomaan, että koskaan tokossa kilpailutasolle pääsisimme, mutta ymmärrän kouluttajien mielipiteen. Arkitottiksen treeniryhmässä keskitytään motivoimiseen ja "sinne päin" suorittamiseen ja Justuksella riittää rahkeita enempäänkin. Itsestäni en tiedä. Kouluttajat vaikuttivat erittäin päteviltä ja sain heti kotiläksyksi alkaa hiomaan sivulletulon, eli perusasennon paikkaa. Ihmeellistä, miten palkkaamisen suunnalla on niin suuri vaikutus koiran ohjautuvuudelle. Pelottavaa on myös se, että antitoko-ihminen Sofia on innoissaan asiasta. Näin sitä suojamuurit murtuu.

 

Koska olen itse nyt niin kiireinen vielä viikon verran, otin mielelläni anoppikokelaan tarjouksen vastaan, kun hän kysyi mahdollisuudesta ottaa Justuksen mukaansa Tammelaan mökille viikoksi. Niinpä Justus lähti Pirren ja Juden mukaan mökille ja saa kirmailla siellä vapaana kaiket päivät, sekä lenkkeilyttää lainaisäntäänsä ja -emäntäänsä. Minulla on ikävä, mutta elämä on. Ja pääasiahan on loppujen lopuksi vaan se, että koiralla on kivaa.

 

Huhtikuussa aloitamme raunioryhmässä Oittaalla. Siitä tulee kivaa. Tavoitteena on saada nostettua koiran maalimiesmotivaatiota, joka on ollut vähän kadoksissa vaikeiden maalimiesten suhteen. Tai lähinnä koira on tukeutunut liikaa ohjaajaan ja ohjaaja on ehkä antanut liikaa vartalovihjeitä huomaamattaan, jolloin koiran pitkäjänteisyyttä ei ole kasvatettu. Kovin tässä ollaan opettelemassa molemmat vielä tätä pelastuskoirahommaa, ei tule valmista hetkessä. Lisäksi olisi hienoa, jos Justus oppisi tarkentamaan paremmin. Nämä kaksi tavoitetta kulkevat toki käsi kädessä ja ovat yhteydessä toisiinsa. Luonnollisesti treeneissä vahvistetaan myös jo mukavalle tasolle edennyttä ilmaisua, vaikka sitä ei esimerkiksi raunioiden soveltuvuuskokeessa vielä vaadita.

 

Ja vielä yksi juttu. Pääsimme Lappalaiskoirien luonnetestiin Turkuun. Siitä olen erittäin onnellinen. Tuomareina siellä eivät ole ne, joille ensisijaisesti toivoin, että pääsisimme, mutta uskon oman rotujärjestön valinneen testiin kuitenkin juuri lappalaiskoirille sopivat tuomarit. Sitten nähdään jääkö Justulle kelkka päälle koko testin ajaksi ja miten käy niiden surullisenkuuluisien laukausten kanssa (joiden kanssa viime syksynä tunaroin ja luultavasti aiheutin paukkuarkuuden). Toivomme parasta. Emmekä pelkää mitään.