Ollaan tässä parina päivänä tehty Justuksen kanssa sightseen-lenkkejä Kalliossa ja Alppilassa, eli kotikulmilla. Välillä ollaan menty keskelle hankee ja Justus on saanut olla hetken irti. Pikkusen kyllä hirvittää tuo luistinrata tuolla kaduilla, mutta siitä onkin saanut lisämotivaatiota uuteen treeniaiheeseen, nimittäin..

REMMIKÄYTÖKSEN TEHOTREENIIN.

Justushan ei sinällään ole mikään remmiräyhä tai älämölö-mies, mutta muistuttaa suuresti, ystävämme Petran sanoja lainatakseni, merileijonaa. Eikä sellanen nyt sitten ollenkaan sovi nätille pojalle. Lisäksi Justus ihan yleisellä tasolla venkoilee ja syöksähtelee remmissä vähän turhan rivakasti. Kohta mulla ei enää oo kättä tai vähintään totaalitraktion saaneet kyynär- ja olkanivelet. Mä havahduin asiaan taas joulun pitkien maallaolo-jaksojen jälkeen, kun elämä kaupungissa (tai siis ylipäätään elämä, kun sitä ei maalla ollut yhtään naapurimökeissä) sai Justuksen taas ääntelemään. Nyt siis mennään reippaasti koirista ohi ja siis todellakin MENNÄÄN! Jos on tilaa hypätä hankeen, niin mennään sinne ja annan Justukselle aikaa ottaa kontaktia muhun ja naksutan (ja palkkaan) pienestä vilkaisustakin. Näin uskon sen pikkuhiljaa saavuttavan sen oikean mielentilan, joka sillä on aina, kun kaivan naksuttimen esille. Hieno laite tuo naksutin. Mä kuitenkin syvällä sisimmässäni edelleen luulen ja uskon, että merilevä-äänet ohituksissa on seurausta epävarmuudesta. Siksi teen koiralle selväksi, että ei jäädä jahkaamaan, mutta etäisyydellä annan sille myös mahdollisuuden rauhoittua ja olla vaan, kun toinen koira menee ohi.

Ja kiitos vaan Jennille, joka sanoi Petralle joskus, että "Älä neuvottele sun koiras kanssa." Petra sanoi sen mulle ja tämä lause sai mut ajattelemaan asiaa eri tavalla. Ei enää höpöttelyitä, vaan suoraa toimintaa. Mutta rakkauden hengessä kuitenkin ja positiivisen kautta, tietenkin. Justus, kun on sen verran ohjaajaherkkä, että ei ärjymistä mun puolelta kestäiskään.

Tää asia on ollut meille vähän ongelma ja nyt on myös yritetty panostaa heti ovesta ulos lähtemiseen. Ei enää venkurointia ja remmi ei löysty pitkäksi ennen kuin ollaan nätisti. Ihanaa on huomata, että Justus kuitenkin melko pian alkaa ottaa kontaktia ja rauhoittuu. Kierrosten vetäminen ja innostuminen uloslähdöstä siis on vain hetkellinen sekoaminen, joka on vähenevä luonnonvara.

Että näin. Kyllä palkka on se, mikä koiraa motivoi. Ja tänäänkin kauppakassiin mahtui paketillinen makkaraa, Justukselle luonnollisesti. Huomenna on meidän elämämme ensimmäiset ohjatut tokotreenit. Vielä, kun emäntä saadaan motivoitua lajiin vaikka kotona odottavalla sipsipussilla, niin eiköhän me aleta edistyä siinäkin jotenkin.